Kokemus joka jää muistiin, syvälle sisälle. Kokemus joka herättää kehon reagoimaan sairastumalla, kun aikaa kokemuksesta on kulunut jo vuosikymmeniä. Kokemus on rikkonut myös minun sisäisen tunteen turvallisuudesta. En enää uskallakaan katsoa tulevaisuuteen luottavaisin mielin, kuten aikaisemmin. En uskalla enää luottaa muihin ihmisiin, en edes minua lähimpänä olleisiin. Voihan olla, että juuri tuo lähin ihminen on satuttanut minua niin, että luottamus on kadonnut suhteessa häneen.

Voin kai puhua traumasta, joka saattaa elämän aikana tulla esille, varoittamatta, ilman ennakko odotuksia. Olenhan jo unohtanut kaiken mitä silloin aikoinaan on tapahtunut. Tunnistan kuitenkin itsessäni aika ajoin ahdistusta, joka saa välillä niin suuret mittasuhteet, että paniikki ei ole kaukana. Toisaalta taas tulee karmea lamaantuminen, joka vie kaiken aktiivisuuden ja eteenpäin menemisen halun. Näiden toimintamallien takana lymyilee syyllisyys, tunne josta kärsin aina ja alati. Olenhan kasvanut lapsuuden ja menneen parisuhteen luomassa ilmapiirissä, jossa koin olevani syyllinen, perheen kaikkiin tapahtumiin. Kyllä se taisi aina lopulta kääntyä siihen, että minun osuus ongelmiin tuli jostain kulman takaa esille. Vaikka totuus olikin jotain aivan muuta.

Miten nämä kokemukset sitten näkyvät minun arkipäivässä? Joskus minusta tuntuu siltä, että varmasti, ihan kohta dementia iskee. Muisti pätkii, enkä oikein pysty pitämään ajatuksiani kasassa. Haahuilen paikasta toiseen, tarttumatta mihinkään, vaikka tiedän, että olen energiaa täynnä oleva ihminen. Jos en voi tehdä ja toteuttaa itseäni ja tekemisiäni, olen suoranaisesti onneton. Normaalissa tilassa iloitsen kaikesta missä onnistun ja päivät kulkevat kuin tanssi.

Kun kokemus muistuttaa itsestään, tunnetilani heittelehtivät. Välillä olen iloinen minä, ja jo hetkessä iloisuus on kadonnut ja löydän itseni suremasta asioita, jotka eivät sillä hetkellä ole merkityksellisiä. Olen ärtyisä ja vetäytyvä. Älä tule minun lähelleni huutaa sisäinen minä miehelleni. Vaikka todellisuudessa sillä hetkellä turvaton minä kaipaisi läheisyyttä ja rutistusta, sanoilla, kyllä tästä taas selvitään. Sehän minulta on aina puuttunut, turvaa antava syli, joka valaa uskoa siihe, että ei ole mitään hätää. Nykyään turvaa ei uskalla edes ajatella saavansa, jos kuitenkin tulee satutetuksi kun uskaltaa luottaa ja heittäytyä toisen lohdutettavaksi.

Tässä taas kirjoittaessani huomaan miten ymmärrys kaikista lapsuuden tilanteista valaisee polkuani. Näen silmissäni välähdyksen vaaleatakkisesta naisesta, joka seisoo edessäni ja läksyttää minua jostain. Yhtä nopeasti kuin mielikuvani katoaa, katoaa myös tieto naisesta, joka edessäni seisoi. Vaikka kaivaisin kuinka syvälle menneisyyteen tahansa, tuo mielikuva ei tule enää uudestaan. Mielikuva muistuttaa minua vain nykyhetkessä ihmisistä, jotka koen etteivät hyväksy minua juuri sellaisena kuin olen. Heillä on aina ajatus siitä mikä minulle on parasta, vaikka lopulta sen tiedän vain minä itse.

Myös tässä hetkessä on ihmisiä, jotka vain katoavat elämästäni. Eivät selitä katoamistaan mutta saattavat tulla eteeni sen enempää varoittamatta uudelleen. Siinä he jälleen ovat, syyllistävät ja ovat vihaisia siitä, että en ole antanut heille sitä mitä he minusta tarvitsevat. Kunpa tietäisin mitä minulta oikeasti odotetaan tai pyydetään. Pyynnöt kun eivät oikein tule esille suoraan, vaan tulee vihjailuna ja syytöksinä.

Vielä jää selvittämättä, miten kokemusteni kanssa elän niin, että voin elää ilman niiden tuomaa negatiivista vaikutusta. Koetan kuitenkin ymmärtää itseäni ja kokemuksiani, jotta voin hyväksyä niiden olemassaolon. Minun on opittava vahvistamaan ymmärrystäni siitä, että elämänkokemukset eivät ole enää tässä elämänvaiheessa, vaan niiden tuoma menneen heijastus minuun vaikuttaa tähän aikakauteen. Tässä ajassa ja paikassa, ei ole menneen ilmapiiriä, on vain minun luoma mielikuva.