Jokaisena päivänä tulee ajatelleeksi, että omia perheenjäseniään ei halua kohdata kuten kohtaan työssäni ihmisiä. He tulevat luokseni koska tarvitsevat apua ja haluan antaa heille kaiken ammattitaidon ja itseni käytettäväksi.

Joskus myös perheenjäsenet tarvitsevat apua. Silloin toivoo, että voi kohdata läheisen niillä tunteilla mitä siihen hetkeen kuuluukin. Vaikka onkin vaikeaa saada itsensä ymmärtämään mitä on tapahtunut on pyrittävä tasapainoon jotta kohtaaminen on avoin ja hyväksyvä.

Jotta tasapaino minussa pysyy, minun tulee ensin kohdata omat tunteeni. Vanhat uskomukset, jotka muokkaavat ajatuksiani, suhteessa perheenjäseneen. Minun tulee nähdä totuus, tässä hetkessä olevasta tilanteesta. Miten vaikeaa onkaan avata omat silmät ja hyväksyä, elämän tuoma totuus. Olisipa vain voinut pitää lapsen uskon. Uskon siitä, että kaikki on hyvin, vaikka hiljainen sisäinen kello kilkattaa ja viestittää minulle, kaikki ei ole niin kuin niiden pitäisi olla.

On siinä hyviäkin puolia, että totuus tulee esille, vaikka alkuun tekeekin ensin katkeraksi. Tämä totuus opettaa minua ja tarvitsen tämän oppiläksyn. Samalla kaikki tunteeni tulee nähdyksi ja kuulluksi, jotta voin hyväksyä ne.

Miten vaikeaa tätä kaikkea on kirjoittaa. Sanat eivät oikein tahdo tulla sellaisena kuin niiden kuuluisi tulla. Miten haluaisin piilottaa kaiken, kuten minulle on aina sanottu. Kaikkea ei tarvitse muille kertoa, eikä kaikkea tarvitse minun tietää.

Mieleen nousee ajatus. Olenko minä vääränlainen, eikö minulla olekaan sitä arvoa ihmisenä, jonka ajattelen olevan. Istun ja mietin, mikä oli minun arvoni lapsuudenkodissa. Minkälaisen arvon minun vanhempani minuun asettivat. Oliko vain odotuksia, joita minun tulisi täyttää, vai voinko kulkea omaa tietäni.

Kaikki nämä arvottomuuden tunteet nousevat eteeni. Tiedän sanomattakin, että ne ovat este minun tämän hetken omille arvoille, jotka minun tulisi nähdä ja jotta pääsisin eteenpäin. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Olisinko koskaan uskonut mitä on tulossa kun saavun kotiin, pitkältä matkalta.

Tiedän mitä haluan tehdä, tiedän mihin suuntaan itse olen menossa. Tunnen, että ne vahvistavat minua, olemalla juuri sitä mitä tarvitsen. Kuitenkin nämä ulkoiset paineet työntävät itseään eteeni ja yrittävät sanoa minulle, sinun suunta on väärä. Tulee uskomaton tunteiden sekamelska.

Suru, se tulee kysymättä lupaa saako tulla. Sen vaativa sävy ei anna tilaa. On vain suru, joka tulee tuntea. Kun suru on ohi, voin jälleen hengittää vapaasti. Kun näen selkeästi, tiedän miksi suru on läsnä. Se olkoon siinä, kunhan ei jää asumaan. Sillä elämän tulee jatkaa kulkuaan, vaikka en tiedä mitä se tuo mukanaan. On vain elettävä, elämän jokainen hetki.