Kun olet koko elämäsi uskonut, että ihmiset jotka ovat huolehtineet ja kasvattaneet sinut, ovat tehneet sen sinun tarpeitasi ajatellen. He ovat rakastaneet sinua ehdoitta, ja omistautuneet juuri sinun taitojesi kehittämiseen. Ja kun aikaa on kulunut, alat huomata ettei se niin ole ollutkaan. Et ole ollutkaan se lapsi, jonka kasvu on ollut tärkeä vaan tärkeys onkin ollut sinun vanhempasi tarpeiden täyttämisessä. Miten elämä lyökin totuudellaan päin kasvoja ja näyttää sinulle miten pieni ja mitätön sinä olet ollut. Onko tuo ihme, että aina on ollut tunne, ettei ole merkityksellinen kenellekään, ei aina edes itselleen.

Kun olin lapsi, ihmettelin aina, miksi minua ei kannustettu minun omissa ajatuksissani. Miksei minulle tarjottu ajatusta, tee vain niin, se kuulostaa hyvältä. Ei, ei minulle sanottu niin, minulle sanottiin, että älä sinä tyttö sellaista mieti. Teet vain kuten me sanomme, niin kaikki menee hyvin. Kyllä me tiedämme, mikä sinulle on parasta.

Nyt kun aikaa on kulunut ja järkeäkin on tullut hitusen lisää olen alkanut katsomaan lapsuuden tilanteita eri silmällä. Ja kuinka ollakaan, mieleen nousee vanhat muistot tilanteista, joissa ei ollutkaan minun vuoroni tulla kuulluksi, vaan kuulluksi tuli vanhempani, joka oli kuin lapsi, meidän lasten joukossa. Mutta siinä oli eroja paljonkin, kenen lapsen tarpeita täytettiin. Voitto meni aina muualle, sille toiselle vanhemmalle, joka halusi saada oikeuden itselleen, vaikka väärässä olisi ollutkin. Aina me muut lapset olimme tehneet mitä milloinkin, kun isä tuli väsyneenä töistä kotiin. Silmät suurina sitä kuunneltiin päivän tapahtumia ja miten sitä oli ollut niissä osallisina. Silloin en vielä ymmärtänyt, että minun rakastamani vanhempi ei ollutkaan kaikilta osin tasapainoinen aikuinen. Hänen ajatuksensa ja touhunsa oli meillä niin normaalia, ettei niitä juurikaan kyseenalaistettu. Sanottiin vain, ettei kaikkea tarvitse kodin ulkopuolelle kertoa.

Niin siinä sitten hiljalleen kasvoin vanhemman vieressä, jolla ei rakkautta riittänyt lapselleen vaan rakkaus ylti vain hänen omiin harhaisiin mielikuviinsa. Miten vanhempaani vainottiin, miten naapurit tarkkailivat meitä, miten meitä seurattiin ja kiusattiin.

Jos olisin ymmärtänyt tämän kaiken viisitoista vuotta sitten, olisimme nyt eri tilanteessa kuin missä olemme nyt. Toisaalta koen itse valtavaa syyllisyyttä, tunnetta siitä, että en ole osannut kohdata äitiäni, hänen ongelmiaan ja niiden mukana kulkemista, vaan olen ajatellut hänen aidosti inhoavan minua. Mutta kun katselen häntä nyt, tunnen pahaa oloa hänen puolestaan. Enää en tunne vihaisuutta, hänen taas kysyessään kymmenennen kerran minulta, miksi häntä aina kiusataan. Kuin lapsi, joka ihmettelee, miksi hänellä ei ole kavereita ja miksi hän jää aina yksin.

Tässä hetkessä kysymykseni on vain ja ainoastaan, miksi äitini ongelmista ei puhuttu avoimesti, edes perheen kesken. Miksi tätä kaikkea on pitänyt salata? Mikä antaa tälle kaikelle häpeää kantavat kasvot. Miksi tuntea häpeää sellaisesta, jolle ei ole voinut mitään. Joskus elämä kolhii ihmistä niin paljon, että hänen mielensä järkkyy ja hän saattaa kantaa sitä järkytystä mukanaan koko elämänsä. Näin minun vanhemmalle on käynyt, menneisyyden pelot ovat kulkeneet mukana hänen koko elämänsä ja saa aikaiseksi hänelle harhailevan mielen.