18.12.2024

Oletko joskus tunnistanut itsessäsi pippurisen minän, joka saattaa huutaa ja polkea jalkaa, kuin Pikku Myy Muumipeikon tarinoissa, tahtoessaan jotakin oikein kovasti. Silloin ei riitä, että ajattelee järjellä ja ilmaisee tahtonsa ottamalla tilaa itselleen. Silloin tarvitaan hiljaista minää siellä sisällä, jota kuunnella. Hiljainen minä avaa tien siihen aitoon tarpeeseen, mitä juuri sillä hetkellä kokee tarvitsevansa.

Silloin kun olin lapsi, katsoin usein vierestä pikkusiskoni Pikku Myytä, joka huusi, potki ja puri, kun vastaan tuli ei sana hänen tahdolleen. Siinä ei auttanut mitkään sanat, jotka yritin hiljaa hänelle lähettää, ettei aikuiset kuule. Siihen ei auttanut minun vihaiset tai itkun sekaiset sanat, anna olla. Siihen kiukkuun ei auttanut mikään muu kuin, että antaa siskon raivota. Ja siinä sitä olikin. Koko koti raikui vihaisen lapsen huudoista.

Vaikka minäkin olen ollut pippurinen, en ole kuitenkaan osannut enkä uskaltanut pitää lujasti kiinni omista tarpeistani, kuten siskoni. Minä olin se pehmeämpi sisaruksista, joka annoin helpommin ja useammin periksi. Minä olin se, joka kuunteli mitä vanhemmat sanoivat. Jos en kuunnellut, tiesin ja tunsin sen kyllä. Siskoni ei niinkään niistä rangaistuksista välittänyt. Hän teki kaikesta huolimatta oman päänsä mukaan, miten oli asian ajatellut tekevänsä.

Kun tulin isommaksi, minun Pikku Myy näkyi siinä, että kuljin omia polkujani. Sanomatta ja puhumatta asioistani tein niitä. Kirjoittelin niitä päiväkirjaani, joka sekin myöhemmin kyllä joutui vanhempieni käsiin. Ja siitä vasta häpeä nousi. Koin olevani petetty, sillä päiväkirjani oli minulle ainoa paikka, johon voin purkaa omia tuntemuksiani. Oli minulla ystäviä mutta jollakin tavalla häpesin omia ajatuksiani, niin etten niistä oikein uskaltanut muille kertoa. Kuvittelin aina, että ne olivat jollain tavalla vääränlaisia ajatuksia. Minä kun olen aina ajatellut kaikki vähän syvemmältä kuin muut ikäiseni nuoret. Mikä lie sekin tarve.

Vanhempani eivät oikein koskaan osanneet kehua meitä, minua tai siskoani. Onko se sitten ihme, että siitä syntyy pippurinen minä, joka haluaa tulla edes jollakin tavalla nähdyksi ja kuulluksi. Kyllä minä isälleni tulin näkyväksi. Osasin kyllä vetää oikeasta narusta. isäni oli urheilevaa tyyppiä ja toki hän oli ylpeä minunkin urheilun saavutuksista. Ja kyllä minä yritinkin. Pippurinen minä ylti valtaviin suorituksiin urheilussa. Ja vain siksi, koska siitä sai isän huomion käännettyä itseensä. Tunsin olevani isän tyttö. Hetkellinen jakamaton huomio oli kuin sokeria, pippuriselle mielelleni.

Joskus vieläkin huomaan, että pippurinen minä hakee sitä lapsen huomiota. Katso minua, rakasta minua, huomioi minut, minä tarvitsen sinua juuri nyt. Ja kun minä tarvitsen, minun pitää saada se heti. Siitä se pippurinen minä vihastuu oikein tosissaan, kun lapsen keinot eivät autakaan näin aikuisen maailmassa. Ei voikaan kietoa toista ihmistä pikkusormensa ympärille ja täyttää huomion nälkäänsä, kuten aikaisemmin isän kanssa voi tehdä. Nyt on vain otettava lusikka kauniisti käteen ja tehtävä se muulla tavalla. Olemalla ihan vain itsensä ja kertoa sen hetkiset tarpeensa. Ja kyllähän sitä tulee näinkin kuulluksi, vaikka ensin tuntuukin vähän häpeälliseltä kertoa ihan omin sanoin mitä nyt tarvitsen. Mutta kyllä se vain niin on, siitä tulee todella hyvä mieli kun on saanut kertoa mitä minä sisällä haluaa.