16.11.2024

Elämän saatossa, on tunteita ja ei niin tunteita. Joskus nämä tunteet vievät niin, ettei kykene hallitsemaan muuta elämää. Järki katoaa, ja tunteet saavat tekemään sellaista, mikä saattaa olla jopa peruuttamatonta, vaikka lähes kaikki asiat voidaankin aina korjata. Tunteet saavat aikaiseksi ongelmia ihmissuhteissa. Usein käy juuri niin. Tunteiden tehtävänä on vuorovaikutuksen luominen. Hyvään vuorovaikutukseen kuuluukin tunteen ja järjen vuorottainen vaihtelu. Vuorottaisen vaihtelun esilletulo tuo tunteen, että hallitsee sillä hetkellä olevan tilanteen.

Kun on nuori, kaikki taidot eivät ole vielä kehittyneet. Nuorena tulee ylilyöntejä, sekä tunteissa että järjen äänessä. Kokemus siitä, että on liian tiukat rajat tai vastaavasti rajoja ei ole ollenkaan, saa aikaiseksi turvattomuutta. Ei enää tiedäkään mikä on itselle oikein ja mikä väärin. Seuraanko tunteitani vai olisiko parempi jos järki astuisi edelle.

Usein se kuitenkin on niin, että tunteen ja järjen tulee kulkea rinnakkain. Silloin ne tukevat toisiaan, eikä ylilyöntejä synny niin helposti. Jos vanhemmat omaavat itse hyvät tunnetaidot, silloin he osaavat jo lapsen alkutaipaleella jo vauvana kohdata lapsen tarpeet. Kun aikaa kuluu, lapsi alkaa luottamaan siihen, että tulee kuulluksi ja nähdyksi hänen omilla tunteillaan. Ei niillä, jotka vanhemmat kuvittelevat hänellä olevan. Mitä paremmin vanhempi tunnistaa omat tunteensa, sitä paremmin hän osaa tulkita myös lapsensa tunteita.

Olen itse elänyt sitä aikakautta, jolloin tunteilla ei ollut niin suurta merkitystä kuin nykyään. Olen kokenut lapsuudessani monet kerrat tilanteita, jolloin en ole tullut kuulluksi ja nähdyksi. Kaikki asiat ja tilanteet tulivat ylhäältä päin. Vaikka minulla olisi ollut voimakas tarve ilmaista, mitä haluan ja mitä tunnen, sille ei ollut mahdollisuutta. Koska vanhempani eivät ymmärtäneet minun tarpeitani, he valitsivat minulle tien, jonka itse olisivat halunneet kulkea. Toisaalta taas tie oli sellainen mitä he itse olivat kulkeneet. Joko tai mutta minun tarpeeni jäi vastaanottamatta.

Vanhempani eivät olleet korkeasti koulutettuja. Heidän uskomuksensa minusta oli, ettei minullakaan ole sellaiseen tarvetta tai taitoja. Ohjaus, joka olisi ollut heidän tehtävänä koulun eteenpäin viemiseen, jäi minulle itselleni. Siinähän sitä. Minulla oli tunteita, ajatuksia ja tarpeita liittyen koulunkäyntiin. Koska olin lapsi, en aina tiennyt, olivatko minun tarpeeni oikeita. Toisinaan sitä ei halunnut tehdä työtä sen eteen, että olisi oppinut jotain. Vaikka suurimman osan aikaa, valtava halu saavuttaa jotain itselleni nousi esille. Olin nuori ja innokas, minulla oli tarmoa, vaikka mihin.

En halunnut työskennellä ruuan parissa, enkä myöskään olla malli, joka esittelee itseään, verhoten vartalonsa kaiken maailman hepeneillä. En halunnut korjata muiden hampaita, tai tehdä heille hampaiden pudottua tekohampaita. En halunnut näytellä tai tanssia kilpaa, halusin paljon muuta. Mutta koska minun tarpeitani ei kuultu, lähdin pois, perustin perheen ja hoidin muiden lapsia. Kyllä, todellakin lapset olivat mukavia ja ihania mutta minun työni ei ollut heidän kaitseminen. Syvällä sisimmässäni kaipasin jotain muuta. Jotain mikä aika ajoin kumpusi minun sisältä. Syvältä syövereistä nousi aina välillä tunne, että haluan oppia tunnistamaan tunteita, oikeita ja vääriä. Halusin oppia tietämään, miten ihminen katsoo maailmaansa. Minkälaisten lasien läpi kukin näkee elämänsä.

Nyt ajatellessani, se tieto minkä olen itselleni kerännyt, on valtava. Ei riittänyt, että keräsin tietoa opiskelemalla tai tutkimalla muiden ajatuksia. Minun tuli oppia tuntemaan myös omat tapani, näkemään omat tunteeni. Lopulta tämä on ollut se tärkein.

Tänään tätä kirjoittaessani, kaipaan keskusteluja isäni kanssa. Vaikka isäni ohjaili minua kohti hänen tarpeitaan, hänellä oli kuitenkin taito kuunnella. Se oli pieni ripaus, johon tarttuisin, mutta nyt isääni ei enää ole. Valitettavasti äidilläni ei näitä taitoja ole. Hänen lapsuuden kokemuksensa ovat vielä tunne kylmemmät kuin mitä hän on minulle antanut. Toisen ihmisen kohtaaminen menee hänellä aina hänen itsensä kautta. Jos hänen tarpeitaan tai tunteitaan ei ota vastaan kuten niiden hänen mielestään tulisi ottaa, hän on vihainen ja sulkee minut pois elämästään.

Näin on ollut aina. Jo pienenä lapsena jäin vaille äidin hellää huomiota. Olin väline, jolla hän täytti huomionhakuisuuttaan. Hänen silmissään minulla ei ollut tunteita, joita olisi pitänyt kunnioittaa. Ei ajatuksia, jotka olisivat vahvistaneet minun tarpeitani. Koska hän ei ollut saanut mitään mistä ponnistaa, hän ei myöskään osannut antaa sitä minulle. Niin minun kaikki syvältä kumpuavat tarpeet jäivät toteutumatta.

Vasta myöhemmin, irrottaessani itseni vanhemmistani, minulle alkoi selvitä mitä minun tulee tehdä. Tieni on ollut kuoppainen. On hetkiä, kun olen tiennyt, että olen oikealla polulla mutta jo samassa hetkessä tämä polku on kadonnut. Vain siksi, etten ole osannut ilmaista oikein tarpeitani. En ole osannut tuntea, enkä käyttää järkeä tasapainoisesti.

Avioliittoni kariutui. Hetken lapsenikin olivat minusta irrallaan. Lähdin pitkälle matkalle, jättäen kaiken velvollisuuden taakseni. Kuvittelin, että elämä olisi ollut helpompaa, tehdessäni jotain muuta. Palatessani takaisin, ymmärsin minkä virheen olin tehnyt. Siitä alkoi yksinäinen tie, tie, jolla raivasin itselleni tunteet ja järjen. Oli minulla ystäviä, apujoukkoja, jotka nostivat minut aina ylös, kun olin sortumaisillani mutta muuten tieni kohti omia tunteitani oli kuljettava yksin.

Samaan aikaan kouluttauduin, omasta sisimmästäni nousseen tarpeen mukaan. Lopulta minun omat tunteeni ja muiden ihmisten tunteet kohtasivat. Olin saavuttanut sen mitä halusin. Olin oppinut mitä elämä on. Mutta miten paljon tein työtä saavuttaakseni kaiken. Jos olisin voinut tarttua hiljaiseen ääneen sisälläni aikaisemmin, uskon, että tie tähän missä nyt olen, ei olisi ollut niin raskas ja vaivalloinen. Olisin ymmärtänyt nopeammin. Oppinut tunnistamaan omia tunteitani ja vahvistunut tietämään mitä minä itse haluan.

Elettyä elämää ei kannata katua. Siitä ei tule kuin katkeraksi, kuten äitini on. Katkeruus syö sisältä kaiken hyvän, sen hyvän minkä voi nähdä itsessään ja ympärillään olevan. Onni tulee sisältä, se on tunne, jota ei voi kuvata. Se on tunne, jonka tietää itselleen kuuluvaksi. Toisaalta taas, kaikkea sitä mitä menneessä on kokenut ei tarvitse pyrkiä muuttamaan, koska mennyt muokkaa ihmistä juuri sellaiseksi kuin nyt on. Ja kun on tyytyväinen itseensä, ymmärtää, että kiitollisuus kumpuaa kaikesta menneestä, josta näkee, että pitää päästää irti. Elämä kun kuitenkin on tässä ja nyt.