28.9.2024

Usein kun olemme valtavan tunnekuohun vallassa, unohdamme kokonaan, että muillakin on tunteita. Tunteet voivat olla samoja, kuin hänellä, joka kokee tulleensa väärin kohdelluksi tai ymmärretyksi.

Tunnekokemukset laukaisee meidän sisältä nousevat ajatukset. Ulkoiset tekijät, kuten tilanteet ja sen hetken tapahtumat laukaisevat myös näitä tunnekokemuksia. Kun koemme tässä hetkessä esimerkiksi pelon tai hermostuneisuuden tunnetta, otamme helposti etäisyyttä tilanteeseen ja välttelemme itseämme uhkaavia ja meille vaaralliseksi tuntemia tilanteita.

Minulle tulee heti mieleen tilanteita, joissa huomaan itseni perääntyvän. Tunne on aina sama tunne, minua uhkaa jokin tai joku. Perääntymiseni ihmissuhteissa näkyy hiljaisuutena. Tulen hiljaiseksi, enkä ota kontaktia muihin ihmisiin. Muistan jopa lapsuudessa, viettäväni paljon aikaa hiljaisuudessa. Uppouduin omiin ajatuksiin, kuuntelin musiikkia ja piirsin. Näillä keinoilla sain oman mielenrauhani palautettua.

Lapsuuden kodissani oli usein epävakaa tunnelma. Silloin isä oli poissa. Isäni teki työtä jossa joutui kerran viikossa olemaan yön pois kotoa. Tunnistan vieläkin sen pelon tunteen kun hän ei tullut kotiin. Tiesin, että hän on poissa yön ja valmistauduin hänen poissaoloon, vetäytymällä omaan maailmaani. Mutta silti pelkäsin, tiesin että äidistäni ei olisi ollut minua auttamaan. Hän oli yksi meistä sisaruksista.

Olen jakanut huoneeni siskoni kanssa. Omaa rauhaa ei ollut juuri koskaan. Oli vain minun oma kirjoituspöytä, jonka äärellä usein istuin, kirjoitin, piirsin ja kuuntelin musiikkia. Siskoni oli aina kiinnostunut siitä mitä minä tein. Hän oli minua kahdeksan vuotta nuorempi ja utelias pieni tyttö.

Juuri silloin kun olisin kaivannut omaa rauhaa, kuten teini usein kaipaa, oli siskoni sen ikäinen, että seurasi jokaista asiaa mitä tein. Väsymiseen saakka hän roikkui vieressä ja puri pöytäni reunoja. Pyynnöt jättää minut rauhaan eivät auttaneet, jouduin hyvin usein suuttumaan hänelle, josta seurauksena vihaiset vanhemmat. En olisi saanut puolustaa omaa paikkaani, omaa pientä tilaa, jossa oli kaikki minulle arvokas. Minulla oli usein tunne ettei minulla ollut mitään omaa, kaikki tuli jakaa siskoni kanssa. No siinähän opin vieläkin minulle tyypillisen ajatuksen. Minun omani on toisenkin omaa, vaikka toinen ei osoittaisi minkäänlaista jakamisen halua omistaan.

Kun palaan vielä tuohon alussa kirjoittamaani tunteeseen siitä, miten toisen ihmisen tunnekuohu antaa kokemuksen, että olen vaarassa. Toisen ihmisen tunnekuohu on minulle uhka, koko minun sisäinen ja ulkoinen minä lukkiutuu ja etsii paikkaa missä tuo vihan tunne ei kosketa. Olen yhtä hämmennyksissä kuin lapsena, koska en tiennyt mitä olin tehnyt, tai olinko tehnyt tai sanonut mitään, silti kuitenkin rangaistuksia sateli.

Tässä jokin aika sitten tein oivalluksen, mistä tämä vaaran tunne tulee. Minun äidilläni oli tapana ja on vieläkin, tapana muuttaa kertomuksiaan. Hän muuttaa tarinan aina sen mukaan kuka milloinkin hänen juttujaan kuuntelee ja mitä hän tarinallaan haluaa itselleen saavuttaa.

Silloin lapsena kun isä oli poissa, elämä kodissa tuntui hyvin epävarmalta ja epätasapainoiselta. Äitini läsnäolo ei tuohon tilaan auttanut. Päinvastoin, tunsin, että äitini oli yksi lapsi minun ja siskoni joukossa. Koska äitini ei kyennyt ottamaan vastuuta, tuli minun se ottaa aina silloin kun isä oli poissa. Olin kuitenkin vasta lapsi ja lapsella ei ole vielä riittäviä taitoja, kantaa vastuuta perheen hyvinvoinnista, se olisi ollut äitini tehtävä.

Kun isäni kuoli, ollessani jo aikuinen, muistan hänen sanoneen minulle kuolinvuoteellaan, muista pitää äidistä huolta. Aikuisena minä olisin siihen kyennyt, jos olisin saanut mahdollisuuden, mutta äitini oli asiasta eri mieltä. Ollessani läsnä häntä auttaen, ongelmia syntyi jatkuvasti. Äitini epävakaa mieli aiheuttaa yhä vieläkin jatkuvaa varuillaan oloa, kuten silloin lapsena.

Lapsena halusin olla isän silmissä reipas ja astuin liian suuriin saappaisiin, yrittäessäni pitää lapsuuden kodin ilmapiiriä rauhallisena, silloin kun isä oli työmatkalla. Nyt isän kuolemasta on 23 vuotta, eikä minulla ole enää huolenpitoon tarvetta. Tarve huolenpidosta on kadonnut, kaikkien vaikeiden kohtaamisten myötä. Vaikka tahtoa olisi, se ei riitä, kuten se ei riittänyt lapsenakaan. Kuten niin monessa asiassa myös huolenpidossa tarvitaan vastavuoroisuutta. Minä tarjoan huolenpitoani ja sinä otat sitä vastaan, kiitollisena siitä, että tunnet olevasi rakastettu.

Nyt kun oma elämäni on tasaantunut ja tunnen, että elän sellaista elämää kuin haluankin elää, haluan myös avata näkyväksi lapsuuteni kodin ilmapiirin, josta oli vaikea ponnistaa maailmaan. Nyt on turvallista katsoa ja pohtia miten tuo ilmapiiri on muokannut minua. Mitä hyvää ja huonoa se on saanut minua uskomaan itsestäni. Tässä hetkessä jään odottamaan mitä sisäiset muistot minulle näyttävät.