Olisinko koskaaan voinut kuvitella, että minäkin joudun selittelemään omia tekemisiäni. Olen kasvanut lapsuuden perheessä, jossa harvoin kysyttiin minulta mitään. Muutamia kertoja muistan, että olen joutunut istumaan kuin tulisilla hiilillä ja kertomaan omista ajatuksistani. Silloin ajatukseni olivat omiani ja pelkäsin, että ajatukseni otetaan minulta pois, kuten niin oli käynyt useammankin kerran aikaisemmin. Älä sinä tyttö ”haihattele”.

Kun kasvoin, kerroin itsestäni ja ajatuksistani vielä vähemmän. Miten olisinkaan voinut, sillä pelkäsin, että minut tuomitaan, minut tehdään syylliseksi sellaiseen mitä en koskaan ollut tehnyt, saatikka sitten edes ajatellut. Nuoruudessa elinkin sitten hiljaisuudessa. Elin omissa ajatuksissani, omissa mieleni rakentamissa ajatuksissa. Tiesin mitä haluan, tiesin miten toimia mutta minulla ei aina ollut mahdollisuutta seurata omia ajatuksiani.

Niinhän elämä menee, aina ei ole mahdollisuutta ajatella vain itseään. Minun mukanani kulkee, päivästä toiseen muita ihmisiä ja heidän tarpeitaan. Usein kyllä tunnen, etten tule kuulluksi, vaikka minä sillä hetkellä niin haluaisin. Lopulta sisäinen minä ahdistuu, ja joudun tilanteeseen, jossa tunteeni tulevat esille valtavalla voimalla.

Tunteeni voimat saavat toiset kysymään minulta, mikä minulle nyt tuli. Miksi mieleni on nyt niin synkkä. Mieleni ei ole ollut yhtään synkkä, vaan se kaikki oma ajatus sisälläni on tukahdutettu, toisen ihmisen tarpeiden täyttämiseen. Tulee tunne, että minun pitää selitellä omia ajatuksiani ja tunnereaktioitani.

Syyllisyyshän siinä nousee kun on saanut oikein kunnon kiukkuhepulin. Ja onhan se ollut jo aikaisemmin se syyllisyyden tunne sisällä. Tulee tunne, että ei riitä kenellekään. Pitää selitellä ja sovitella, vaikka ei yhtään ole sitä mieltä, että selittelystä olisi mitään apua. Yleensä selittely vain lisää syyllisyyden tunnetta.

No, voihan se olla niinkin, että minä selittelen, koska hävettää niin mahdottomasti kun tuli saatua kiukkuhepuli, vaikka olen usein päättänyt, etten enää saa näitä kiukunpuuskia. Niistä kun ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Toki aina sitä tervettä syyllisyyttä tarvitaan. Eihän sitä muuten opi ennakoimaan, niitä kiukunpuuskia. Mutta kyllä se vaan on niin, että ei liiallistakaan syyllisyyttä kannata mukana kantaa. Silloin sitä syyllisyyttä on ihan liikaa, jos se on läsnä koko ajan. Tulee riittämättömyyden tunne. Vaikka kuinka paljon tekisi, tuntuu ettei koskaan riitä.

Jos se liiallinen syyllisyys tulee jatkuvana anteeksi pyytämisenä, silloin kokee olevansa tosi arvoton ja huono ihminen. Kyllä sitä jokaisen pitää osata olla armollinen myös itselleen. Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, vaikka joskus tuleekin kiukunpuuskia. Oppii sitä sitten ajan kanssa, vanhakin ihminen, että hillitsee omia tunteitaan. Ei kenenkään tarvitse olla täydellinen. Aina voi pysähtyä ja miettiä oliko se oikeasti niin, että minä olen aiheuttanut tapahtuneen – riippuuko kaikki todella minusta.

Ei se kyllä aina ole niin, että vain toinen osapuoli olisi aiheuttanut ongelman. Kyllä niitä ongelmia syntyy vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Sitten vaan tulee päästää irti syyllisyyden tunteesta ja antaa mennä. Elämää tämä vain on!