Olen oppinut, että minun tulee olla aina vahva ja taitava. Minun tulee kyetä auttamaan aina muita ja olla saatavilla, silloin kun joku toinen minua tarvitsee. Tämän olen nähnyt hyvin parisuhteessa. Esimerkki, olen ajatellut tehdä tänään jotain mikä on minulle itselleni tärkeää. Joskus se on vain mielihalujeni täyttämistä ja joskus taas tekeminen tulee eteen, koska siitä riippuu minun oma eteneminen asian seuraavaan vaiheeseen.

Mutta miten ollakaan minulle ei yht´ äkkiä löydykään aikaa. Tuntuu kuin jokainen ihminen maailmassa tarvitsee minua juuri nyt ja heti. Minun tulee kääntää katseeni kaikkialle muualle kuin vain itseeni. Lopulta olen nääntyä kaikkien muiden tarpeisiin.

Alan tulemaan vihaiseksi. Vihainen minä alkaa kiukuttelemaan ja huutamaan toisille, että haluan aikaa itselleni. Miksi te tarvitsette minua koko ajan. Minulle tulee sellainen olo, että minä uhraan itseäni, jätän omat tarpeeni huomiotta, jotta muut saavat sen mitä tarvitsevat.

Jos taas vihaisena kieltäydyn auttamasta, siitä nousee syyllisyyden tunne, kun en kykenekään olemaan muita varten. Itkuhan siitä tulee ja paha mieli toisten puolesta, kun en olevinaan haluakaan enää auttaa. Ei kysymys siitä ole etten haluaisi, mutta en vain sillä hetkellä siihen syystä tai toisesta kykene.

Silloin kun lapset olivat vielä pieniä, olin ja elin vain heitä varten. Hoidin, huolehdin ja välitin. Kuunteleminen taisi jäädä vähemmälle. Oliko tuo ihme, kun tuntui, että hukun kaikkeen tekemiseen mitä lapset ja koti vaati. En enää kaiken tekemisen jälkeen jaksanutkaan kuunnella, vaikka nyt ajateltuna se olisi ollut tärkeintä, jotta lapset oppisivat terveellä tavalla itsenäiseksi. Olihan minulla puolisokin mutta en juurikaan saanut hänestä tukea. Nyt jälkeenpäin ajattelen, olisin kyllä varmasti saanut tukea jos vain olisin osannut pyytää sitä ja jakaa lasten kanssa tehtävät asiat hänen kanssaan. Tai ylipäätään kaikki kodissa hoidettavat asiat, nurmikon leikkaamista myöten. Mutta kun elämä oli vain ja ainoastaan minun itseni hallinnassa, koska en luottanut kehenkään muuhun. Tai no, nyt ajattelen näin mutta en minä silloin sitä ymmärtänyt, että kaikki langat tuli olla minun käsissä, jotta voin olla turvallisin mielin, ettei mitään suurta katastrofia tapahtuisi.

Olin ihan väärällä tavalla vahva. Ihminen tarvitsee vahvuutta, kyllä, ihan ehdottomasti mutta ei se sitä tarkoita, että kaikki asiat pitäisi olla omissa käsissä. Tai toiselta ajatukselta, pitää koko ajan kaikki langat käsissään. Tulee tunne, jos näin ei tee, sitä menettää kontrollin, joka on suojakeino omien tunteiden piilottamiseen. Mitä tunnetta minä sitten piilotin?

Minulla on jo pikkutytöstä lähtien ollut uskomus siitä, että minun tulee pärjätä ihan kokonaan yksin ja itsenäisesti, vaikka asia tai tilanne ei olisikaan minulle tuttua ja jo aikaisemmin opittua. Tuli tunne, jos en pärjää niin sitten olen vaivaksi vanhemmilleni. Samalla olisi tullut näkyväksi minun heikkous, jota halusin piilottaa kaikilta. Heikkous siitä, että en osannut kaikkea, enkä ollutkaan niin rohkea, mitä halusin näyttää ulospäin muille. Enkä kokenut olevani sellainen lapsi, joka olisi vastannut minun vanhempien toiveita ja odotuksia.

Lopulta minusta sitten kasvoikin reipas tyttö, joka ei vanhempien apua juurikaan tarvinnut, ei missään asiassa. Hoidin jopa pikkusiskonikin, joka oli minua kahdeksan vuotta nuorempi. Kun minulla oli sellainen olo, ettei vanhempani sitäkään osanneet tehdä kunnolla. Niin kuin minä olisin sitten osannut 10-vuotiaana hoitaa 2-vuotista pikkusiskoani. Kyllä minulla oli haluja tehdä kaikkea mitä muutkin kaverit tekivät, mutta jo silloin oli velvollisuuksia niin paljon, ettei aina ollut aikaa. Lopulta siitä sitten tulikin kierre. Äiti pyysi minua usein huolehtimaan siskostani. Ja en uskaltanut vastustaa äitiä vaan istuin siskoni kanssa hiekkalaatikolla, kun muut kaverit leikkivät.

Todellisuudessa kaikki tämä aiheutti minulle valtavaa turvattomuuden tunnetta. Koin, että olen yksin maailmassa. Minusta ei välitä kukaan, eikä kukaan auta minua, mutta minä autan kaikkia. En osannut puolustaa itseäni vaan muiden tarpeet menivät aina minun edelleni. Ja kaikkein pahinta oli varmaan se, että piilotin kaikki tarpeeni, enkä kertonut niistä enää kenellekään. Minulla kun ei mielestäni saanut olla mitään tarpeita.

Niin siinä sitten lopulta oppi, että minun tulee luopua omista tekemisistä, jotta kaikki muut olisivat tyytyväisiä minuun. Odotin kiitosta mutta en kokenut saavani sitä riittävästi ja toisten tarpeiden täyttäminen vain jatkui.

Joskus vielä nykyäänkin, kun joku sanoo minulle jotain minkä koen olevan vastaan minua, otan siitä helposti itseeni, syyllistyn ja syytän itseäni huonoksi ihmiseksi. Koen, että olen ihan yksin eikä ole ketään, joka minua ymmärtäisi. Tuntuu siltä, että en tule kuulluksi kuten tuntui lapsenakin. Ja taas nousee syyllisyyden tunne, etten mielestäni ole tehnyt asioita, jotka eivät lopulta kuulukaan minun tehdä.

On tässä oppimista. Kaikki tehtävät kodissa ja perheen sisällä, on siinä sitten kaksi tai kuusi henkilöä, ei aina ole vain minun tehtäviä. Kyllä niitä voi jakaa kaikkien perheessä olevien kesken. Muutkin osaavat tehdä kunhan vain luotan siihen. Ja vielä kun sisäistää sen, ettei tarvitse nostaa valtavaa melua ensin, kun haluaa saada itselleen hetken aikaa ja apuja.