16.3.2024

Kun olin vielä pieni tyttö, muistan miten iloinen olin kun joku antoi minulle palautetta siitä, että olen tehnyt tai osannut tehdä asioita hienosti, hyvin ja oikein. Miten pieni minä oikein hykerteli ja nautti joka solullaan siitä huomiosta. Saadakseen lisää hyvää palautetta, sitä yritti tosissaan koko ajan. Halusin olla muille mieliksi, saadakseen toiselta hyväksyvän katseen, eleen tai sanan. Minusta tuntui, että olin hyvä ja osaava, hyväksytty sellaisena kuin olen, kaikkine omine piirteineni.

Kun kasvoin isommaksi, minun minäkuvani alkoi haurastua. Koin etten ollutkaan enää se yhtä hyväksytty ja sädehtivä pikkutyttö kuin aikaisemmin. Vanhempieni palaute minusta ei ollutkaan enää niin ihaileva ja mieltäni kohottavaa kuin aikaisemmin. Vaikka yhä yritin kaikkeni, en saanutkaan enää sellaista katsetta ja palautetta kuin odotin. Ajatus omasta itsestäni alkoi murentua. En kokenutkaan olevani kaunein, älykkäin ja ihanin lapsi koko maailmassa. Eikö vanhempani rakastaneetkaan minua kuten aikaisemmin.

Minun elämäni, jonka olin kokenut juuri sellaiseksi kuin minä halusinkin, murentui pikkuhiljaa. Aikaisemmin saadut numerot koulussa laskivat, enkä enää tykännytkään koulunkäynnistä kuten aikaisemmin. En uskonutkaan siihen, että olisin kykenevä oppimaan asioita, silloin kun tiedon haluni oli valtava. Minusta tuntui, että olin tyhmä, miten nyt kukin itsensä tyhmänä näkee. En ollutkaan avoin kaikille uusille kokemuksille. Tilalle olikin tullut pelko. En luottanut omiin ajatuksiini, enkä tiennyt mikä oli minulle oikein tai väärin.

Se valtava iloisuus ja nauru, mikä oli minulle tyypillistä katosi. Minusta tuli vakavamielinen 10-vuotias tyttö, joka oli menossa kohti teini-ikää, katsoen maailmaa harmaiden lasien läpi. Olin aikaisemmin ollut optimistinen kaikille tapahtumille mitä elämässä voi tapahtua. Löysin niille aina positiivisen ratkaisun. Lopulta näin ei käynytkään, vaan tunnistin itsessäni kykenemättömyyden ajatella positiivisesti. Olin jäänyt johonkin surun loukkuun, josta en tuntenut pääseväni pois.

Murrosiän kynnyksellä nuori alkaa ajattelemaan, minkälaisia ratkaisuja, päätöksiä ja tavoitteita tulisi olla.  Mitä minä haluan ja mihin suuntaan haluan mennä. En tiennyt mikä minusta tulisi isona, en tiennyt mihin suuntaan minun tulisi lähteä, jotta saisin itselleni tavoitteen, joka tukisi minun kasvuni aikuiseksi. Olin kuin eksyksissä oleva pieni eläin, joka juoksee päättömästi, etsien emoaan. Etsien kiinnekohtaa mihin voisi kiinnittyä. Koin olevani yksin, ajatusteni ja tunteideni kanssa. Aina niin energinen minä oli kadonnut minusta kokonaan.

Mihin minä sitten tartuin? Koska minulla oli valtava miellyttämisen tarve, tartuin vanhempieni antamaan kuvaan siitä minkälainen minun tulisi olla. Hiljalleen minusta muokkautui vanhempieni odotusten ja toiveiden mukainen nuori. En uskaltanutkaan enää kyseenalaistaa vanhempiani, en uskaltanut enää haastaa heitä, omilla ajatuksillani ja kokemuksillani, joihin olisin kaivannut vastauksia. Minulla ei ollutkaan enää kykyä kasvaa vahvan identiteetin omaavaksi nuoreksi aikuiseksi. Tein kaiken mitä minua pyydettiin tekemään, kyseenalaistamatta onko se oikein vai väärin, minun sisäisen minäni kanssa. Minun minäkuvani ei enää muuttunutkaan, kuten sen kuului muuttua elämänkokemusten ja iän karttuessa. Palaute, jonka sain vanhemmiltani ja muilta ihmisiltä, ei antanut minulle mielikuvaa siitä, että olisin riittävä sellaisena kuin olen. Minulle kasvoi hiljalleen kielteinen kuva itsestäni. Minusta tuli varauksellinen ei muihin ihmisiin luottava nuori aikuinen. Pelkäsin jatkuvasti epäonnistuvani, josta seurasi rajoittuneisuutta, enkä halunnutkaan kohdata enää uusia haasteita. Koin olevani epäonnistunut kaikessa jo ennen kuin ajattelin tekeväni asioita, jotka minua kiinnostivat ja innostivat.

Mitä tapahtui omanarvontunteelleni. Hiljalleen se alkoi rapistua. En arvostanut itseäni, en hyväksynyt omia ajatuksiani, enkä uskonut omiin mahdollisuuksiini. Kuva minusta ei ollut ollenkaan totuudenmukainen, sisäisten omien ajatusteni kanssa. Kyllä ne ajatukset itsestäni vielä olivat olemassa, mutta ne eivät enää tulleet esille. Ne oli piilotettu syvälle kuoren sisälle, jotta kukaan muu ei niitä näkisi eikä kuulisi. Tilalle tuli toisten miellyttäminen, riittämättömyys ja ahdistuksen tunne.

Kuljin vuosia elämästäni, pitäen itselläni ajatuksen omista tarpeistani ja tavoitteistani. En kulkenut omaa polkuani, vaan miellytin vain muita.

Mutta kuinka ollakaan, elämä tuo usein eteen käännekohtia, jotka voivat olla elämässä tienhaaroja totutulle tavalle elää. Käännekohta on kuin tienhaara, jossa minun tulee valita kumpaan suuntaan, minä lähden kulkemaan. Vieläkö minä seuraan muita vai joko minun olisi aika kuunnella omaa itseäni. Sitä sisäistä minää, joka huutaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, sellaisena kuin olen. Minun käännekohtani herätti minut unesta. Olin menettänyt niin paljon, etten enää kyennytkään seuraamaan muita. Oli kuin sisäinen minä pakottaisi minua tulemaan näkyväksi, omana itsenäni ja omine tarpeineni.

Aika oli pelottava, mutta menin eteenpäin. Olin usein tuossa tienhaarassa, joka pakotti minua valitsemaan. Jouduin jättämään paljon ihmisiä ja asioita taakseni mutta en luovuttanut. Minulla oli palava halu saada ulos sisältäni kaikki se mikä oli sinne ajan saatossa patoutunut. Hiljalleen tunsin herääväni horroksesta, näin mahdollisuuteni olla ja toteuttaa mitä minä itse halusin.

Olin löytänyt itseni jälleen uudelleen. Koin, että vapauduin kahleista ja se vapauden tunne oli valtava. Tunsin jälleen pystyväni elämään itseni kanssa sopusoinnussa.

Nykyään pyrin tekemään itseäni arvostavia valintoja. Minulla on nyt arvoja, jotka voin hyväksyä, suhteessa itseeni ja muihin ihmisiin. Vaikka kyky muutokseen ei ole vieläkään aina vahva, tunnen silti pystyväni luottamaan muutoksen tuomaan epävarmuuteen. Kaikki tulee hyväksi, vaikka asiat ei heti ratkeakaan.

Jokainen saa ympäristöltä paljon palautetta, hyvää ja huonoa. Palautteen tarkoitus on kyseenalaistaa itseään ja omia arvojaan, jotta ne muokkaantuisivat lähemmäksi minuutta. Osaan hyväksyä itseni ja uskoa omiin mahdollisuuksiini. Tiedän, että minussakin on hyvä ja paha minä, kuten kaikissa meissä, mutta osaan hyväksyä itsessäni nyt molemmat puolet. Oppiessani hyväksymään molemmat puolet, osaan katsoa asioita nyt enemmän hyvän kautta. Hyvän kautta, itsessäni kuin muissakin ihmisissä. Vihdoin olen oppinut näkemään maailmaa muullakin tavalla kuin vain harmaiden lasien läpi. Olen vihdoin oppinut tietämään kuka minä olen ja mitä minä haluan.