22.2.2024

Usein kun aamulla herää, niin mieli on virkeä ja ajatukset kulkevat hyvään tahtiin. Silloin on nukkunut hyvin. Joskus vaikka elämässä ei olisi mitään ihmeellistä. Ei mitään tapahtumia, jotka voisivat järkyttää mieltä tai saada vatsanpohjaan tuntemuksia, silti voi aamuisin olla sellainen olo kuin olisi jyrän alle jäänyt. Mieli on alamaissa ja fyysinen keho on raskas. Ajatukset ovat pysähtyneet ja on kuin olisi jollakin tavalla poissa itsestään. On tunne, että koko oma persoona, oma identiteetti, keho tai jopa ympäristö olisi muuttunut niin, että eivät ole sellaisia kuin niiden kuuluisi olla, tai tuntuvat jopa epätodellisilta. On muuten outo tunne ja joskus pelottavakin.

En tiedä muista mutta minulla voi aamuinen tila jatkua, vaikka koko päivän. Usein se kyllä hiljalleen väistyy, kun vain lähden liikkeelle. Mutta jos se ei väisty, niin koko päivän on sellainen tunne, kuin pitäisi olla häpeissään jostakin. Nyt kun mietin niin mitähän sitten pitäisi hävetä? Kun elää ja asuu omissa oloissaan, eikä aina edes joka päivä tapaa ketään ihmisiä, niin ei siinä kyllä mitään voi sellaista tehdäkään, että häpeän tunteen pitäisi tulla esille. Mutta niin se vaan tulee, eikä sille voi mitään. Sisällä on koko ajan sellainen levoton olo. Sellainen pieni värinä koko ajan. Hermosto siellä hyrrää, vähän ylikierroksilla.

Onhan se niin, että ihmisen mieli on jatkuvassa liikkeessä. Pään sisällä ajatukset sinkoilee sinne ja tänne, ilman että niitä millään tavalla sillä hetkellä ruokkisikaan. Ainahan näihin ajatuksiin sitten liittyy myös tunteita. Usein minä tunnistan sen häpeän tunteen. Sitä paitsi öisin voi nähdä hirveästi uniakin. Nekin saavat aikaan tunnetiloja, joita on vaikea poistaa mielestä. Tunteet kun tulee ja menee omalla painollaan, jos ei niihin jää muhimaan kiinni.

Minun ja kaikkien muidenkin häpeän tunne syntyy lapsuudessa ja nuoruudessa vanhempien kasvatuksessa. Tulee esimerkiksi tunne, ettei kykene täyttämään vanhempien odotuksia. Eikö meidän omat vanhempamme kasvata meitä omilla häpeän tunteiden kokemuksilla. Ehkä hekään eivät ole saaneet riittävästi positiivista palautetta vanhemmiltaan.

Jos tartun kiinni niihin ajatuksiin, jotka saavat minut tuntemaan häpeää, tulee sieltä sellaisiakin häpeän tunteita, jotka ei minun omasta mielestäni olisikaan häpeää tuottavia juttuja. Mutta kun minulle on kerrottu, että se on häpeällistä niin hiljalleen alan uskomaan siihen itsekin.

Sisäinen puheemme kyllä kertoo, miten meidän tulee ajatella itsestämme. Silloin kun tuntee häpeän tunnetta ilman, että olisi tehnyt mitään hävettävää, niin tunne on negatiivisempi kuin aito häpeän tunne. Väärä häpeän tunne on niin negatiivinen ja hävettävä, ettei oikein kehtaa katsoa edes omaa puolisoa silmiin.

Kyllä sitä tulee pohtineeksi useinkin, millä sävyllä minä oikein puhun itselleni. Onko sävy kannustava vai kielteinen. Tunnistan kyllä kielteisen sävyn, koska minut on kasvatettu kielteisellä sävyllä, joka ylläpitää sitä häpeän tunnetta. Kun oikein mieli yrittää häpäistä minua, se tuomitsee minut kaikista ajatuksista, ja syyttää minua itsekkääksi. Ajattelen minä mitä tahansa, tulee heti osoittava sormi ja kehottaa poistumaan mukavuusalueelta. Eihän sitä nyt itseään voi ajatella. Minun ajatuksissani aina ensin tulee muut ja sitten vasta minä itse.

Sitten kun ei pääse itsenäisesti ajatuksissa eteenpäin, niin että häpeän tunne edes hiukan häviäisi mielestä. Silloin olisi kyllä mukavaa, jos olisi joku kenen kanssa niistä omista ajatuksista puhuisi. Kun on saanut puhuttua häpeää tuottavista ajatuksista, voi jollakin tavalla yrittää muuttaa sitä omaa sisäistä puhetta, jos tuntuu siltä, että siihen on tarvetta.

Nämä ajatukset tulee tietysti sallia itselleen.  Ne ovat vain ajatuksia, jotka tulevat esille, jonkun aikaisemman jutun jälkeen. Ja pitäähän minulla ihan itsellänikin olla tähän häpeän tunteen kohteeseen jokin oma ajatus. Ei niitä häpeän ajatuksia, mitä minun vanhempani ovat minulle asettaneet vaan ihan omani. Pitää vain kaivaa taas oikein syvältä se oma minä esille ja pohtia mitä minä tästä häpeästä ajattelen.

Ja kun oikein pohtii, sitä huomaa, että kohtelen itseäni usein kuten minun vanhempani ovat minun antaneet minusta ymmärtää. Olen sellainen, olen jonkinlainen, vaikka sitten en yhtään olisikaan. Siitä ajatuksesta pitää kyllä päästää irti. Johan minä siinä kerron muillekin minkälainen minä olen, vaikken oikeasti olisikaan.  Kyllä sitä pitää miettiä enemmänkin ja useammin, miten minä viestin muille. Olenko se minä vai se henkilö, jonka oletan olevani.