9.11.2023

Suru, kun se tulee se hallitsee koko ihmisen. Miten se musertaa alleen ja itkusta ei tahdo tulla loppua. Suru on minusta tunne, joka hallitsee kaikkea, pettymystä, hylkäystä, syrjään työntämistä, välinpitämättömyyttä, kaikkea jonka tuntee tulevan ulkoapäin. Mutta onko sittenkin niin, että suru hylkääkin minut?

Suru yrittää kaikin tavoin lohduttaa mutta lohdutus ei tavoita minua, koska olen poissa itsestäni, olen kaukana tavoittamattomissa.  Suru syrjäyttää kaikki minun tarpeet, se tekee minut pieneksi ja musertaa alleen. Se tulee voimalla ja vyöryllä, mutta kun se tunne on ohi ja itkunsekainen mieli rauhoittuu, tuntuu helpommalta.

Muistan jo lapsuudesta miten suru pusertui minuun. Surun tunne vaati minua vetäytymään ja sulkeutumaan itseeni. Tunteet kiersivät päässä kehää, eikä oikein ollut mitään ajatusta mihin voisi tarttua. Tuli kyyneleet ja mieli kysyi vain miksi??

Tulin hiljaiseksi ja poistuin. Halusin tilaa surra yksin. Halusin kerätä voimia itselleni, jotta voin kohdata jälleen ne ihmiset, jotka olivat läsnä elämässäni, silloin kun surun tunne tuli.

Yksin ollessani minulle tuli tunne, ettei minulla ole ketään, joka minusta välittää tai huolehtii. Sisälläni lapsi huusi, tarvitsen huolenpitoa, tarvitsen rakkautta, tarvitsen sylin. Tarvitsen sanat jotka lohduttaa ja kertoo, että kaikki kyllä järjestyy. En tarvinnut syyllistäviä katseita, tai katseita jotka kääntyivät pois kun suru oli minussa. Etäännytin itseni muista, niin oli helpompaa. Lähdin metsään kävelemään.

Kuljin metsässä, vietin siellä aikaani ja pohdin suruani. Koin lapsena, että metsä antoi minulle turvan ja suojan. Olin kuin pieni menninkäisen lapsi, joka vaelsi metsässä, etsien mutta mitä minä etsin? Etsin sisälleni rauhaa ja hiljaisuutta. Rauhaa, jotta sain surun tunteen väistymään. Tarvitsin tilaa itselleni ja ajatuksilleni.

Juuri tässä ajassa, surun ollessa läsnä, en tunne kuuluvani mihinkään, enkä kenellekään. En ole vahva, sillä suru poistaa ympäriltäni kaiken vahvuuden, on vain suru. Kun antaa tunteen olla, heikkous ja hauraus väistyy hiljalleen. Palaan hiljalleen siihen, mistä lähdin. Tulen kuulluksi ja nähdyksi itselleni. Katson viereeni, siinä on tuo ihminen, jonka tiedän välittävän ja ottavan minun surun tunteeni vastaan. En olekaan suruni kanssa enää yksin.