4.11.2023

Joskus kun tahtoo jotain oikein lujasti, pitää olla kova, kylmä, määrätietoinen ja mennä vain eteenpäin. Mennä vaikka läpi harmaan kiven, sanotaan. Pitää olla välittämättä muista, vaikka sisällä huutaisi se kriittinen minä, joka ei anna edes pienen piirun vertaa olla itsekäs. Ja silti jos olen varma tarpeistani, minun tulee olla luja.

Vahvuus itsessäni. Joku voisi sanoa, kun olet vahva, olet niin itsekäs, ettet anna periksi missään.

Kun muut näkevät minun periksiantamattomana, itsepäisenä kuten minulle aina sanotaan, niin todellisuudessa olen kaikkea muuta. Varsinkin juuri sillä hetkellä kun pidän tiukasti kiinni omista tarpeistani. Silloin minun sisälläni on heikko ja hauras minä, joskus jopa pelokas. Sisäinen minä haluaisi, että minua ja minun sen hetken tarpeita ymmärretään ja hyväksytään.

Joskus koen, että ymmärrys ei riitä minuun asti. Minut jätetään yksin, kaikkien tunteiden ja tarpeiden kanssa. Miten yksinäiseltä silloin tuntuukaan. Ihmisiä on ympärillä, mutta ei ole ketään kenet uskaltaisi kohdata avoimesti. Saisi olla juuri se kuka olen, ja juuri se jolla on ne kaikki tarpeet, joista yrittää pitää kiinni. Kun omassa mielessä niitä kuitenkin yritetään riistää minulta pois. Huh miten tuntuu pahalta. On kuin koko maailma olisi minua vastaan, kuin koko maailma ja kaikki sen ihmiset hylkäisivät minut.

Kun tuo hylkäämisen tunteen kokemus tulee, se tulee torjunnan muodossa. Kieltoina, määräyksinä tai käskyinä. Vaatimuksena tai mitätöimisenä. Tulee tunne etten ole tärkeä sinulle, vaikka yritän olla sinulle hyvä tai tehdä hyvää mieltä tuottavia asioita. Kysymyksessä ei sillä hetkellä itselläni ole kuitenkaan miellyttämisen tarve. Tulee vaan tarve olla tai tehdä jotain hyvää toiselle. Olla toiselle ihmiselle ystävällinen.

Ja miten hylkäämisen kokemuksesta tuleekaan voimakas kehollinen tunne. Koko rintakehä ja kädet tulevat kuumiksi, ne tulevat niin kuumiksi, että tuntuu kuin palaisi. Tunne on niin voimakas, että tulee mieleen, voinko saada sydänkohtauksen. Sydän jähmettyy, ihan kuin se ei ollenkaan liikkuisi. On vain tuo valtava polte rintakehällä, se sykkii, se tulee ja menee aaltoillen. Silloin kun tunne tulee, pitää olla ihan vaan, kuin mitään ei olisi. Tulee tarve piilottaa tunne, ettei kukaan huomaa, ettei kukaan ymmärrä miten tuo hylkäys sattuu, ja miten se nostaa surun tunteen.