26.10.2023

Ennen kuin talvi taas tulee, piti hakata halkoja, jotta voimme lämmittää takkaa ja myös saunan puut piti varastoida. Siinä samalla puita pilkkoessani, oli hyvää aikaa miettiä asioita. Tuli isäni mieleen. Miten minulla onkin ollut isä, joka oli ahkera ja työtä tekevä.

Minä lapsena jumaloin isääni. Isäni oli se, joka loi minulle turvan ja turvallisuuden tunteen. Isä oli vaativa ja joskus näin myöhemmin ajateltuna, liiankin ankara. Mutta minulla oli suuri tarve saada isäni hyväksymään minut juuri sellaisena kuin olen. Siinä olikin tekemistä. Meillä ei kauheasti puhuttu asioista. Puhuttiin, mutta vain silloin kun olit tehnyt jotain väärin. Silloin kyllä istuimme ja minä kuuntelin, mitä minun vanhemmillani ennen kaikkea isälläni oli sanottavanaan.

Jo ihan pienestä tytöstä opin, että saan isältäni jakamattoman huomion, kun täytin hänen toiveitaan. Niin minusta tuli kiltti ja kuuliainen tyttö. Tyttö joka urheilee ja oli aktiivinen. Mutta vaikka minä kuinka paljon yritin tehdä isäni mieliksi, en saanut tunnetta, että olisin riittänyt isälleni. Ai että, miten kiemuraan piti ajatuksissaan mennä, saadakseen edes jonkinlaisen hyväksynnän.

Toisen ihmisen nimittely, varsinkin sen jota rakastat, ja jonka pitäisi olla ihminen joka ei haluaisi koskaan vahingoittaa sinua. Olen kokenut elämäni aikana useita kertoja rakkaalta ihmiseltä nimittelyjä. Miten se aina sattuu yhtä paljon ja herättää kysymyksen, miksi sanot minulle näin. Puhummeko silloin toksisesta suhteesta, jonka tarkoituksena on häpäistä, kontrolloida tai jopa halveksia toista. Haluaako puoliso tai oma vanhempi jollakin tavalla nostaa omaa arvoaan ja oikeuttaan nimittelemällä vai mistä tässä on kysymys. Minulle se ainakin nostaa vihan tunteen.

Vähintä jonka nimittelijä voi tehdä on pyytää anteeksi. Kun olet tarpeeksi monta kertaa kuullut nimittelyjä, anteeksianto on vaikeaa. Kaiken päälle tulee myös vanhat vihat ja kaunat nimittelijöitä kohtaan. Kyllä siinä nimittelyn tuoksinassa unohtuu myös omat arvot. Ei tunnu enää siltä, että kokisi olevansa tärkeä tälle ihmiselle. Eikä tuo sitä turvallisuuden tunnetta, joka kuuluisi jokaisella olla, minullakin. On sitten lapsuuden kodissa, työpaikalla tai parisuhteessa, kannustus, sitä tulisi saada, jotta tuntee olevansa arvokas. Eikö nimittelyssä ole alistamisen merkkejä? Minä olen sinua vanhempi, suurempi, rikkaampi, valovoimaisempi, mitä tahansa, joka työntää vastapuolen omaa arvoa aina vain alemmaksi.

Meillä jokaisella on omat arvot. Meidän arvot voivat olla hyvinkin erilaisia. Kaikesta huolimatta jokaisen tulisi myös hyväksyä toisen ihmisen arvot. Tekee muuten hyvin yksinäiseksi tuo nimittely. Kyllä teki kipeää teini-iässä kun isä nimitteli kun pojat alkoivat kiinnostaa. Muistan miten silmäni aukesivat. Näinkö isäni minusta ajattelee, tällaisenako minä hänen silmissään näytän. Isä, jota rakastin ja jumaloin, ja jolta hain hyväksyntää, jotta olisin ollut hänen rakkaudelleen riittävä. En ollut, vaikka mitä olisin teininä tehnyt. Lopulta luovuin ja ajattelin, että pitää sitten selviytyä itsenäisesti. Ja kyllä selvisin. Rakensin itselleni sisäiset omat säännöt, joita noudatin. Näin jälkeenpäin ajateltuna, säännöt olivat liiankin tiukat. Ne rakensivat sisälleni kriittisen minän, jonka itsekontrolli oli niin tiukka, että joissakin tilanteissa tuli kehollisia oireita kun niistä ei voinut päästää irti. Henkeä salpaava ahdistus painoi minua, ja nyt vanhempana huomaan välillä tulevan astman kaltaisia oireita kun oikein joutuu pinnistelemään. Kurkkua kuristaa ja henki ei kulje.