Uhma. Lapsi tarvitsee uhmaa, jotta kykenee kasvamaan itsenäiseksi aikuiseksi. Myöhemmin aikuisuudessa tällä on suuri merkitys. Jos uhmaa ei syystä tai toisesta ole ollut, niin aikuisena ei kykene tekemään itsenäisiä päätöksiä, jotka vahvistaisivat omaa ajattelukykyä tulevissa tilanteissa. Lapsen uhma näkyy alle kouluikäisenä usein ei sanana. Minä tahdon tehdä tämän itse vaikka en aina vielä kykenekään siihen. Mutta yritystä ja kiukkuja ei ainakaan silloin puutu, jos lapsi saa siihen tilaa ja mahdollisuuden. Tilaa ja mahdollisuutta lapsi tarvitsee, jotta oppii säätelemään itseään, omia tarpeitaan ja kannustamaan itseään. Myös omatunto kehittyy näissä tilanteissa. Lapsen kasvaessa uhma nostaa aina välillä päätään. Teini iässä se sitten näyttäytyy kaiken maailman hölmöilynä. Keskisormi heilahtelee, ovet paukkuvat ja ulkoinen olemus muuttuu tuon tuosta. Vaikka että tukka muuttaa väriään, jotta tulisin näkyvämmäksi. Nuori kaipaa, että oma vanhempi vastustaisi ja asettaisi rajat, joita uhmata. Kun nuori tulee kuulluksi ja nähdyksi, voi hän myöhemmin muodostaa omat näkemyksensä ja mielipiteensä asioihin, ja itseensä. Ja kyllä hän osaakin koetella vanhempiaan.

Minulla on aina ollut ajatuksia päässäni joita haluaisin toteuttaa. Oikea sana on haluaminen sillä uskallus joskus puuttuu kokonaan. Parhaimpina hetkinäni uskallan tehdä mitä tahansa ja toteutuskin on silloin minua kannustava. Huomaan, että tämä on juuri ominaista minua, juuri sitä mitä haluankin tehdä tai sanoa. Mutta toisinaan taas tunne siitä, että teen itseni naurunalaiseksi kaikenlaisten ajatusteni kanssa, on voimakkaasti läsnä. Silloin minulla on vaikeuksia tulla näkyväksi ja vielä enemmän olla näkyvä.

Aika ajoin ajatus nousee mieleeni, mistä nämä ailahtelevat tunteet ja tuntemukset nostavat päätään. Olenko minä jollain tavalla kaksijakoinen vai onko ulkoiset puitteet ja niiden vaatimukset jälleen niitä, jotka minua ohjaavat. Olen tullut siihen päätelmään, että ulkoiset vaatimukset ohjaavat välillä minun toimintaani niin voimakkaasti, etten uskalla olla itse mitään mieltä, on parempi vain vetäytyä. Siellä ne vanhempien asettamat odotukset taas herättelevät itse kriittistä minää sisälläni. Itsekriittisyys hiipii niin salakavalasti, etten huomaa edes siihen reagoida, ennen kuin tilanne on taas päällä. Et voi tehdä niin, et voi sanoa näin, et voi käyttäytyä tuolla tavalla, sieltä ne et voi sanat taas tulevat. Miten minun maailmassani voikaan olla niin paljon rajoitteita ja kieltosanoja. Sisäinen kaksintaistelu alkaa. Minä voin tehdä ja sanoa mitä haluan, huutaa lapsi tai oikeastaan jo teini. Aikuinen minä taas rajoittaa minua ja sanoo, sinun tulee ajatella muita. Mitä muita ihmettelee teini? Mitä muut ajattelevat tai puhuvat sinusta jos toimit niin tai näin.

Hiljalleen kriittinen aikuinen minussa rakentaa minuun valtavan häpeän tunteen. Miten minä kehtaan olla niin tahditon, tai miten en huomioinut muita ihmisiä. Spontaani minä hiipii hiljaa pois ja käpertyy itseensä. Kun olet ihan hiljaa niin kukaan ei voi nähdä sinun häpeän tunteitasi, yrittäessäsi tuoda esille sinun ajatuksiasi ja ideoitasi.

Olen poistunut maailmankartalta, jotta sisäinen häly minussa vaimenisi. Sisäinen innostuksen värinä hiipuu hiljalleen ja tilalle tulee painostava hiljaisuus, joka tekee ahdistavan olotilan. Kurkkua kuristaa ja tekisi mieli huutaa, itkeä, saada itkupotkuraivarit. Niin ei voi nyt vain tehdä, koska silloin tulisi näkyväksi tahtoni, irrottautua vanhempieni ohjauksesta. Uhma, se jolla minun tuli kasvaa aikuiseksi oli joskus raskas prosessi ja kuten huomaat, sitä se on joskus vieläkin, vaikka vähimmissä määrin.